Miksi unohdamme – ja miten oikea-aikainen kertaus auttaa muistamaan

Miksi unohdamme – ja miten oikea-aikainen kertaus auttaa muistamaan

Ihmisen muisti ei toimi tietokoneen kiintolevyn tavoin. Yksi opiskelukerta ei yleensä riitä siihen, että tieto säilyisi muistissa pitkään. Onneksi muistia ja unohtamista on tutkittu jo yli sadan vuoden ajan. Yksi parhaiten tutkimuksin vahvistetuista oppimisperiaatteista on yllättävän yksinkertainen: opittua on palautettava mieleen toistuvasti, mutta kertauskertojen väliä on vähitellen pidennettävä.

Hermann Ebbinghaus – unohtamisen mittaaminen

Saksalainen psykologi Hermann Ebbinghaus (1850–1909) oli ensimmäisiä, jotka tutkivat muistia kokeellisesti. Vuonna 1885 ilmestyneessä teoksessaan Über das Gedächtnis hän kuvasi kokeita, joissa hän opetteli ulkoa suuren määrän merkityksettömiä tavuja ja mittasi, kuinka nopeasti ne unohtuivat.

Hänen kokeistaan sai alkunsa kuuluisa unohtamiskäyrän käsite. Heti opiskelun jälkeen unohtaminen on nopeaa, mutta myöhemmin se hidastuu. Ebbinghausin kokeet osoittivat myös oppimisen kannalta tärkeän asian: opiskelun ja kertaamisen jakaminen pidemmälle ajalle on tehokkaampaa kuin saman työn tekeminen yhdessä pitkässä opiskelujaksossa.

Paul Pimsleur – kertaa ennen kuin unohdat

Kielitieteilijä ja psykologi Paul Pimsleur (1927–1976) kehitti tästä periaatteesta käytännöllisen oppimisjärjestelmän.

Vuonna 1967 hän julkaisi The Modern Language Journal -lehdessä artikkelin ”A Memory Schedule”, jossa hän kuvasi Graduated Interval Recall -menetelmän eli mieleen palauttamisen asteittain pitenevin väliajoin.

Pimsleurin ajatus oli yksinkertainen.

Kun olemme juuri oppineet jotakin, alamme unohtaa sitä lähes heti. Jos palautamme asian mieleen ennen kuin se on kokonaan unohtunut, muistijälki vahvistuu. Seuraavaan kertaukseen voidaan silloin jättää pidempi väli.

Siksi jo melko harvat, oikein ajoitetut kertaukset voivat tuottaa pitkäaikaisia tuloksia.

Pimsleur kuitenkin korosti, ettei sama kertausaikataulu sovi kaikille sanoille tai tiedoille. Kertausvälit on mukautettava opittavaan aineistoon ja oppijan tuloksiin.

Sebastian Leitner – tiedot siirtyvät laatikosta toiseen

1970-luvulla saksalainen tiedetoimittaja Sebastian Leitner teki tunnetuksi muistikortteihin perustuvan oppimisjärjestelmän, joka tunnetaan nykyään Leitnerin järjestelmänä.

Kortit jaetaan useaan ryhmään eli ”laatikkoon”. Kortti, jonka vastauksen oppija tietää, siirtyy seuraavaan laatikkoon, jolloin sitä kysytään jatkossa harvemmin. Väärin vastattu kortti siirtyy takaisin ja tulee uudelleen harjoiteltavaksi aikaisemmin. Näin jo hyvin osattuihin asioihin käytetään vähemmän aikaa ja vaikeampiin enemmän. Tämä yksinkertainen periaate on monien nykyisten digitaalisten muistikorttijärjestelmien edeltäjä.

Mieleen palauttaminen on oppimista

Toinen tärkeä havainto on, ettei oppimiseen riitä saman aineiston katsominen tai lukeminen uudelleen. Jatkuva uudelleen lukemisen vuoksi voi syntyä harhaanjohtava tunne siitä, että asia on jo hallussa: teksti tuntuu tutulta, mutta vastaus ei välttämättä palaudu mieleen ilman apua.

Psykologit Henry Roediger ja Jeffrey Karpicke tutkivat tätä vuonna 2006 julkaistuissa kokeissa. Oppijat opiskelivat samaa aineistoa eri tavoin: osa luki sitä toistuvasti, kun taas toiset joutuivat palauttamaan oppimansa itse mieleen. Kun tietoja testattiin pidemmän ajan kuluttua, aktiivisesti mieleen palauttaneet oppijat muistivat aineiston paremmin.

Ilmiötä kutsutaan testing effectiksi eli testaamisvaikutukseksi. Testi ei siis ole vain mittari, jolla selvitetään opiskelun jälkeen vastauksen oikeellisuus. Jo itse yritys palauttaa asia mieleen vahvistaa muistia.

Tämä selittää myös, miksi muistikorteilla opiskellessa vastausta ei kannata katsoa heti. Ensin tulisi nähdä kysymys, kuva, merkki tai tilanne ja yrittää löytää vastaus itse. Vaikka muistaminen kestäisi muutaman sekunnin ja tuntuisi työläältä, juuri silloin tapahtuu tärkeä osa oppimisesta.

Tässä Roedigerin ja Karpicken tutkimukset yhdistyvät Ebbinghausin, Pimsleurin ja Leitnerin aikaisempiin ajatuksiin. Kun aktiiviseen mieleen palauttamiseen yhdistetään oikein ajoitettu kertaus, hyvin muistettuja asioita voidaan kysyä yhä harvemmin ja vaikeammat asiat palaavat harjoiteltaviksi nopeammin.

Kysymykseen vastaaminen ei siis ole vain tapa tarkistaa, mitä tiedät. Vastauksen etsiminen muistista on itsessään osa oppimista.

„Testaaminen on tehokas oppimisen väline, ei pelkästään tietojen tarkistamista.“
Henry Roediger & Jeffrey Karpicke · 2006

Mitä laajemmat tutkimukset kertovat?

Samana vuonna Nicholas Cepeda ja hänen kollegansa julkaisivat yhden perusteellisimmista hajautettua opiskelua koskevista analyyseistä.

He kokosivat 317 kokeen tulokset, joihin sisältyi yhteensä 839 erilaista hajautetun opiskelun vertailua.

Tulokset vahvistivat hajautetun kertaamisen hyödyt ja osoittivat lisäksi tärkeän lainalaisuuden: mitä pidempään tiedon on tarkoitus säilyä muistissa, sitä pidempi voi olla optimaalinen kertausväli.

Kyse ei siis ole vain siitä, kuinka monta kertaa asia kerrataan. Myös kertauksen ajankohdalla on merkitystä.

Samaan periaatteeseen perustuvat SailorsDeckin oppimiskortit

SailorsDeckin korttien tarkoitus ei ole saada oppijaa lukemaan samaa korttia kymmentä kertaa peräkkäin. Kortti näyttää ensin tilanteen, merkin, valon, lipun, kalan tai linnun ja ohjaa oppijaa miettimään ennen vastauksen katsomista: Tiedänkö, mikä tämä on? Kun tieto palautuu mieleen, muistijälki vahvistuu. Jos vastaus ei muistu mieleen, kortti tulee uudelleen harjoiteltavaksi.

SailorsDeckin digitaalisessa oppimisjärjestelmässä olemme kehittäneet tätä periaatetta edelleen: hyvin hallittujen tietojen kertausvälit pitenevät vähitellen, kun taas vaikeat ja väärin vastatut kysymykset palaavat nopeammin.

Tässä yhdistyvät yli sadan vuoden aikana kehittyneet kolme keskeistä oppimisperiaatetta: aktiivinen mieleen palauttaminen → hajautettu kertaus → vähitellen pitenevät kertausvälit.

Tavoitteena ei ole opiskella enemmän vaan kerrata oikeaan aikaan.